Pohjois-Helsingin alueella jo vuodesta 1922

Historia

Suomen ensimmäinen vapaaehtoinen palokunta perustettiin Turkuun jo vuonna 1838. Pääkaupunki sai Porin jälkeen maamme kolmantena paikkakuntana oman VPK:nsa vuonna 1864. Seuraavalla vuosikymmenellä vapaapalokunta-aate teki varsinaisen läpimurtonsa maamme kaupungeissa. Maaseudun vapaapalokunnat ovat sitä vastoin nuorempia. Vanhin, Uuraan kylän VPK (Johanneksen pitäjässä) perustettiin kylläkin jo vuonna 1857, mutta vasta viime vuosisadan loppuvuosikymmeninä maalaiskuntiimme saatiin enemmän vapaaehtoisvoimin toimivia palokuntia.

Helsingin pitäjän alueella palosuojelutoiminta sai alkunsa Oulunkylässä jo 1890-luvulla ja vuonna 1900 paikkakunnalle perustettiin vapaaehtoinen palokunta. Vastaavanlaisia yhdistyksiä syntyi ennen ensimmäistä maailmansotaa myös Pasilaan (1902), Pikku Huopalahteen (1904), Pitäjänmäkeen (1908), Malmille (1909) ja Tikkurilaan (1912). Suomen olojen rauhoituttua kansalaissodan jälkeen VPK-innostus virisi voimakkaasti Helsingin pitäjässä. Myös Pakinkylässä yhteisvoimin tapahtuva palosuojelu alkoi näinä itsenäisyytemme alkuvuosina.

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan palotoimi kuului kunnan velvoitteisiin, mutta Helsingin pitäjässä asia jätettiin taajamaväkisten yhdyskuntien ja kylien tehtäväksi. Pääkaupungissa pidettiin vuonna 1889 ensimmäinen yleinen palokuntalaiskokous, ja parikymmentä vuotta myöhemmin perustettiin Suomen Yleinen Palokuntaliitto. Kansalaissodan jälkeen asetettiin toimikunta laatimaan uutta palojärjestysasetusta. Toimikunta jätti vuonna 1920 ehdotuksensa yleiseksi palolaiksi, mutta asia vaati vielä lisäkäsittelyä, ja kesti toistakymmentä vuotta ennen kuin maahamme vihdoin saatiin uusi palolaki.

Näin ollen Helsingin pitäjän eri kylät ja taajamat, niiden joukossa Pakinkylä, olivat itse vastuussa alueidensa paloturvallisuudesta. Tämä seikka tietysti edesauttoi vapaapalokuntien nopeata leviämistä alueelle. Tulipalon sattuessa pakinkyläläiset olivat riippuvaisia omasta toiminnastaan. Ulkopuolinen apu, lähinnä Oulunkylän VPK:lta saatava, kesti niin kauan, ettei siitä ollut paljonkaan hyötyä. Veden saannissa lienee myös aika ajoin esiintynyt ongelmia. Jo ennen vapaaehtoisen palokunnan perustamista näyttää paikkakunnalla eri lähteiden mukaan toimineen jonkinlainen ”vapaaehtoinen palokunta”, jolla oli omia sammutusvälineitäkin.

Kysymyksessä oli kyläläisten yhteinen hanke, eräänlainen epävirallinen vapaaehtoinen palokunta, jota ei kuitenkaan saatu alkua pidemmälle. ”Vanha paloliiteri” sijaitsi Palomäelle Alkutien varrella, ja siellä säilytettiin mm. paloruiskua. Osuuskunta Alku osti Palomäen vuonna 1910 kirjailija Pekka Ervastilta ja möi palstan huutokaupassa seuraavana vuonna ajuri Heikki Fagerholmille 530 markalla. Samassa tilaisuudessa myytiin myös paloruisku Karl Forstadiukselle. Pakinkylän VPK:n väliaikaisen toimikunnan ensimmäisessä kokouksessa toukokuussa 1922 toimikunnan jäsen Esa Haimila arveli, että Oulunkylästä löytynyttä Pakinkylän ”entisen VPK:n” paloruiskua olisi vaikeaa saada takaisin.

Kun Pakinkylän VPK:n hallitus samana syksynä lähetti avustusanomuksensa Suomen Palokuntaliiton hallituksen jäsenelle keravalaiselle N.G. Lindströmille, tämä torui pakinkyläläisiä edellisen palokuntahankkeensa epäonnistumisesta toivoen samalla, että vastaisuudessa moiselta vältyttäisiin. Lindströmin toivomus kävikin toteen, Pakinkylän VPK on edelleen voimissaan.

scan0002_crop

Alkusysäyksen Pakinkylän VPK:n perustamiselle antoi, kuten yleensä muuallakin, paikkakunnalla sattunut tulipalo. Muurarimestari Taipaleen iso huvila Alkutien varrella syttyi palamaan keväällä 1922, eivätkä kyläläiset pystyneet sitä pelastamaan. Paikkakuntalaisten keskuudessa heräsi ajatus oman palokunnan perustamisesta, ja huhtikuun 30. päiväksi kutsuttiin koolle yleinen kokous asiaa pohtimaan.

Yleinen kokous palokunnan perustamiseksi pidettiin vapunaattona 1922 Pakinkylässä puutarhuriveljesten Onni ja Väinö Koskisen luona. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin agronomi Toivo J. Toikka ja kirjuriksi K.F. Öhman. Vapaaehtoisen palokunnan tarpeellisuudesta olivat kaikki läsnäolijat yksimielisiä, ja sen vuoksi päätettiin pitää VPK:n perustamiskokous Työväentalolla kolme viikkoa myöhemmin. Kokous valitsi myös 8-henkisen valmistavan toimikunnan, johon kuuluivat E.Haimela, Y.Lehmussaari, K.Leino, M. Leino, J.Mattila, S.Pohjavuori, T.J.Toikka ja K.F.Öhman.

Väliaikainen komitea piti kokouksensa agronomi Toikan luona toukokuun 7. päivänä. Komitea esitti ehdotuksenaan VPK:n säännöiksi Käpylän VPK:n säännöt pienin muutoksin. Väliaikainen toimikunta varhensi perustamiskokouksen ajankohtaa viikolla, ja niinpä kokous pidettiin työväenyhdistyksen talossa toukukuun 14. päivänä 1922 klo 10:00.

Kun Pakinkylä liitettiin Helsingin kaupunkiin suuressa kuntaliitoksessa 1946, tuli alueen nimeksi virallisesti Pakila. Myös Pakinkylän VPK:n nimenmuutos ”Pakilan VPK:ksi” oli vireillä, kun palokunnalle sotien jälkeen laadittiin uudet säännöt. Yhdistyksen papereissa käytettiin vuosina 1938-1950 lähes yksinomaan muotoa ”Pakilan VPK”. Sama nimi esiintyi myös palokunnan vuonna 1948 hankkiman ensimmäisen paloauton etuikkunan yläpuolella. Nimenmuutos hyväksyttiin palokunnan kevätkokouksessa huhtikuun 13.päivänä 1947.

VPK:n säännöt edellyttivät kuitenkin sääntömuutoksen käsittelyä ja hyväksymistä myös toisessa, aikaisintaan kuukauden kuluttua pidetyssä yleisessä kokouksessa. Nimenmuutosasiasia oli taas esillä seuraavassa kokouksessa toukokouun puolivälissä, mutta äänestyksessä vanha nimi ”Pakinkylän VPK” sai läsnä olevien enemmistön kannatuksen. Samalla vuosikokous kehotti hallitusta vaihtamaan palokuntatalon kilpeen jo muutetun nimen takaisin vanhaan muotoonsa.

Nimenvaihdos oli siis siltä erää tyrmätty. Seuraavan vuoden syksyllä hallitus yritti uudestaan. Vuosikokouksessa 28.11.1948 päätettiin jälleen muuttaa palokunnan nimi muotoon Pakilan VPK. Sääntöjen edellyttämää toista yleistä kokousta ei kuitenkaan pidetty. Ehkä edellinen hyväksyminen keväällä 1947 katsottiin riittäväksi. Lain vaatima muutosilmoitus oikeusministeriön yhdistysrekisteriin jätettiin keväällä 1950.

Oikeusministeriö ei kuitenkaan hyväksynyt nimenmuutosta. Hylkäävässä päätöksessä katsottiin, ettei asiakirjoista käynyt ilmi palokunnan sääntöjen mukaisten sääntömuutoksen ehtojen toteutuneen. Uuden nimen hylkäämisen varsinainen syy oli kuitenkin se, että Suomessa jo toimi Pakilan Vapaaehtoinen Palokunta-niminen rekisteröity yhdistys, jonka kotipaikkana oli Myrskylän kunta Itä-Uudellamaalla. Niinpä tätä nimeä ei voitu käyttää. Tämän jälkeen Pakinkylän VPK- nimen käyttö yleistyi jälleen, mutta kansan suussa toinen nimimuoto elää vieläkin sitkeästi.

scan_crop

Vuodesta 1976 voimassa ollut palo- ja pelastustointa koskeva lainsäädäntö (laki ja asetus vuodelta 1975) sisältää periaatteessa samat määräykset kuin aiemmat palolait ja –asetukset. Palo- ja pelastustoiminnan organisointi on jätetty paljolti kunnan harkintaan, ja siitä määrätään tarkemmin kuntien johtosäännöissä. Yleensä jokaisella kunnalla on edelleen oma palokunta. Kunta voi myös ”ostaa” nämä palvelut naapurikunnalta, mutta tämä on harvoin käytetty mahdollisuus.

Palokunnan uudet tehtävät näkyvät myös koulutustoiminnassa. Vuosien mittaan päällystö ja miehistö on osallistunut monenlaisiin palo- ja pelastustoimen jatko- ja täydennyskoulutustilaisuuksiin, aiheina mm. Öljyvahinkojen torjunta ja vaaralliset aineet, pelastustyö, raivaustyö, sammutustyö, savusukellus, ensiapu, väestönsuojelu, viestiliikenne, radiokaluston käyttö, hengityssuojainhuolto sekä paineilmalaitteiden huolto ja käyttö. Päällystö on aktiivisesti osallistunut opinto- ja neuvottelutilaisuuksiin sekä käynyt kouluttaja- ja esimieskursseja. Myös kasvavaa nuoriso-osastoa on koulutettu mm. ensiapuun, kaluston käyttöön ja palontorjunnan perusteisiin.

img_9328

Pakinkylän VPK

Pakilantie 64, 00660 Helsinki

paloasema(at)pakinkylanvpk.net

Puh. 09 724 8821